Yksi minun suurimmista ongelmistani on kuinka huonosti minä hahmotan oman kehoni rajat. En hahmota kunnolla raajojeni liikeratoja tai kehoni suuruutta. Tunnen jatkuvasti olevani niin suuri, etten mahdu mihinkään väliin. En halua mennä aamuisin kouluun linja-autolla, koska pelkään, että tursuan penkkien yli toisten tilaan. En halua istua luokassa edessä, koska eihän kukaan voi nähdä minun valtavan ruhoni takaa yhtään mitään. En haluasi kyllä istua takanakaan. Tai millään paikalla.
Ääriviivojeni puutteen takia liikun kömpelösti ja varovaisesti. Ryhtinikin on kuin Quasimodolla. Kateellisena katson tanssijaystäviäni Chattea ja Sovya. Voin vain unelmoida eleganssista, arvokkuudesta ja ryhdistä, joilla he kantavat itsensä ja salaisuutensa. He lipuvat kuin joutsenet veden päällä; minä olen kuin sokea sarvikuono posliinikaupassa.
Olisimpa kaikkea, mitä minä en ole.
Tuttuja tunteita, minäkin tahdon olla kuin ne tanssijat tai luistelijatytöt, pieniä ja hentoja ja täydellisiä. Olen ryhditön ja liian suuri.
ReplyDeleteKyllä me tästä vielä noustaan
Kiitos kommentistasi.
DeleteJa tosiaan, kyllä me tästä vielä noustaan, vaikka välillä usko olisikin koetuksella.